Vuorikiipeilemässä jättiläisten maassa - Etelä-Norjan Road Trip

Mikko Rämänen, syyskuu 2015

LUONNONIHMEET, SEIKKALU & TOIMINTA

Pakko myöntää, että Norja on varmaan maailman kaunein maa. Norjan teitä ajaessa ja maata kiertäessä tekisi mieli pysähtyä lähes jokaiseen niemen notkoon ihailemaan mahtavia, vuonoista nousevia vehreitä vuoria. Idyllisen maiseman täydentää vielä punaisina ja keltaisina rinteillä häämöttävät mökit.

Jo perinteeksi muodostunut automatka Norjaan suuntautui tällä kertaa Pohjois-Norjan sijaan etelään ja Jotunheimin kansallispuiston ympäristöön. Alun perin ajattelimme valloittaa samalla vauhdilla myös Trolltungan mahtavan kielekkeen, mutta aikataulu ei lopulta antanut periksi siihen kiertoreittiin. Jäipähän ensi kerralle jotain odottamisen arvoista.

Jättiläisten koti

Otimme tällä kertaa laivan Tukholmaan, josta siirryimme käytännössä yhtä kyytiä Osloon iltapäiväksi. Ruotsin puolen sateet vaihtuivat onneksi poutaan, mitä lähemmäksi Osloa saavuimme ja Norjan puolella paistoikin jo aurinko täydeltä taivaalta. Varasimme Oslosta hotellin yhden yön lepoa varten, ennen kuin suuntasimme matkamme kohti Jotunheimin luonnonpuistoa. Lyhyt visiittimme Oslossa antoi todella sympaattisen kuvan kaupungista ja kaupungissa olisi ollut mukava viipyä vähän pidempäänkin. Ihmiset olivat leppoisia ja puheliaita ja pääkaupungiksi Oslo on jotenkin todella kodikkaan tuntuinen. Pitää varmaan vielä joku kerta tutustua tarkemminkin tähän kyläpahaseen.

Skandinaavisen mytologian Jotunheim on yksi Midgårdin yhdeksästä maailmasta ja jättiläisten asuinpaikka. Kun katsoo Jotunheimin kansallispuistossa vuorelta alas laaksoon vesiputouksen pitäessä kohisevaa meteliään vieressä, voi hyvinkin uskoa tämän olevan totta. Oslosta on noin kuuden – seitsemän tunnin ajomatka Jotunheimin kansallismaisemiin. Ajomatkalla Oslosta ei tule pulaa mahtavista maisemista, mutta vasta paikan päällä pääsee todella nauttimaan Norjan kansallismaisemista.

Maailman surkeimmat vuorikiipeilijät

En todellakaan odottanut ryhtyväni vuorikiipeilijäksi tälle reissulle lähtiessäni. Ajatuksissani jotenkin kimmelsi vain valkoisena kuohuvat vesiputoukset ja leppoisa joutenolo vuoristomaisemissa korttipakan ja parin oluen kanssa. Seurueemme kuljettajana toiminut Toni oli ilmeisestikin päättänyt toisin.

Galdhøpiggenille pääsee kahta reittiä. Spiterstulenin kautta nousun voi tehdä kokonaan omassa porukassa ja Juvasshyttanin reitille vaaditaan jäätikön ylittämistä varten opas, valjaat ja köysi. Me valkkasimme jäätikön kautta nousun oikeastaan siksi, koska se tuli ensimmäisenä vastaan. Ja parempi niin, sillä köydet ja jäätikön ylitys toivat pientä seikkailun tuntua vuorelle nousemiseen.

Nousimme autolla ensin Juvasshyttanille ehkä noin 1800 metriin. Parkkipaikka oli aivan täynnä muita vuorelle pyrkiviä. Varustus muilla tosin poikkesi huomattavasti meidän vermeistä. Kaikilla muilla oli kunnon vaelluskengät, tuulenpitävät housut ja takit sekä sporttiset päiväreput mukana. Me tulimme paikalle collegehousuissa, rikkinäisissä lenkkareissa ja neljään pekkaan meillä oli käytössä yksi vanha reppu. Oppaamme kertoi aluksi retkestä, vuoresta ja olosuhteista, eikä ilmeisesti ollut aivan vakuuttunut varusteistamme; "ovatko nuo teidän ainoat kengät?" ja "onko teillä aurinkolaseja?" olivat hänen ensimmäiset kommenttinsa meille. Kahdella meistä oli lasit mukana ja onneksi autosta löytyi parit lisää. Opas tiedusteli vielä tarvettamme aurinkorasvalle, mutta emmehän me tietenkään sellaista kaivanneet. Kun opas kertoi, että pidämme pienen tauon leipien syömistä varten ennen jäätikölle siirtymistä, teki mieleni sanoa, että ei meillä ole leipiäkään mukana.

No ei nousu mikään Veikka Gustafssonin tasoinen rypistys todellakaan ollut, vaan joka päivä huipun valloittaa satoja matkaajia aina pienistä lapsista iäkkäämpiin vaeltajiin. Koko rypistys kestää viidestä kuuteen tuntiin. Alkupätkä oli helppoa kivikkoisella polulla kävelyä ja maisemat muistuttivat lähinnä siltä, miltä kuussa voisi näyttää, jos siellä olisi lunta ja voisi kävellä shortseissa. Jäätikölle tullessamme haukkasimme energiapatukoita ja tankkasimme vettä, joita meillä sentään oli mukana, ja kytkimme köydet kiinni jäätinkön ylitystä varten. Köysi on jäätiköllä tarpeellinen sulavan jäätikön alle muodostuvien railojen vuoksi. Onneksi emme sattuneet sellaisen kohdalle jäätiköllä kulkiessamme. Jäätikön ylitys oli ihan mielekästä puuhaa, aurinko paistoi lämpimästi ja vuoren huipun siluetti tuli askel askeleelta lähemmäksi.

Viimeinen pätkä olikin sitten jo ihan reipasta nousua ja edellisenä päivänä vesiputouksille kirmailun lomassa ärtynyt jalkani alkoi oireilla. Onneksi Markuksen korkean paikan kammo sai hänelle aikaan nelikonttilukituksen ja matkanteko tyssäsi kuin seinään kallioita noustessamme. Markuksen taistelu jättiläisiä vastaan oli sen verran hulvatonta seurattavaa, että huipun karkaamisen harmistus kaikkosi mielestä saman tien. Marko ja Toni jatkoivat huipulle ja minä ja Markus palasimme vähän alaspäin nauttimaan auringon lämmittämistä kivistä ja vuorelta alaspäin aukeavista mahtavista maisemista. Tarinat huipulta kertoivat, että määränpäässä oli pieni puoti ja ilmainen wifi-yhteys. Pystyypähän saman tien postaamaan huipulta napatut vuoriselfiet koko maailman nähtäviksi.

Vuoristokuumetta

Jotunhaimiin tutustumisen jälkiseurauksina tuli polttava kuume päästä vaeltamaan vuoristomaisemiin ja valloittamaan jostakin edes joku pieni nyppylä. Seuraavalle vuoristoon suuntautuvalle reissulle osaan pakata mukaan kunnon varusteet ja varata enemmän aikaa kierrellä mahtavissa maisemissa. Vuorelta laskeutumisen jälkeen naamaa alkoi hivenen kiristää ja mitä kauemmaksi Jotunheimin jättiläisten hallitsemista maisemista pääsimme, sitä polttavammaksi tunne yltyi. Aurinkorasva olisi ollut kova sana reilussa kahdessa tuhannessa metrissä lumen ja jään heijastaessa pilvettömältä taivaalta porottavan auringon Suomen kesän karaistamaan valkeaan hipiään.

Onneksi edes puolet retkikunnastamme onnistui Pohjois-Euroopan korkeimman kukkulan valloituksessa. 2469 metriä meren pinnasta ei ole ollenkaan hassumpi suoritus. Oma osuuteni jäi ehkä jonnekin 2200 metrin tienoille, johon olen ihan tyytyväinen olosuhteet huomioon ottaen. Tästä on hyvä jatkaa, ehkä ensi kerralla pääsen itsekin sanomaan valloittaneeni edes jonkun nyppylän.