Jättiläisten Jotunheim ja vesiputoukset

Mikko Rämänen, toukokuu 2016

LUONNONIHMEET, SEIKKALU & TOIMINTA

Skandinaavisen mytologian Jotunheim on jumalten kanssa sotivien jättiläisten kotipaikka. Maisemia Jotunheimin kansallispuistossa katsellessa voisi helposti uskoakin jättiläisten pitävän kotiaan vuorien ja jokien halkomissa jylhissä maisemissa. Kapeat ja osin aitaamattomat tiet kiemurtelevat vuorien piennarta ylös alas ja korkean paikan kammoiset nojaavat aina vuorta päin yhä korkeammalle noustessa. Markus pitää silmiä kiinni tiukimmissa paikoissa me Markon kanssa nautimme

Picture - Vuorikiipeilemässä jättiläisten maassa - Etelä-Norjan Road Trip

maisemista, vienosti kauhukahvaa hakien kuitenkin, Tonin kaasujalka kun ei ole ihan kevyimmästä päästä. Laerdalin kylän kohdalla kaikkien katseet kääntyivät pakostakin kohti mahtavaa vuorilta varmaan 50 metriä tippuvaa vesiputousta. Putous näytti jotenkin olevan aivan vieressä, vaikka matkaa putoukselle olikin päätieltä varmaan vajaan kilometrin. Olimme päättäneet ennen reissua, että käymme kylpemässä jonkun vesiputouksen alla vielä tämän reissun aikana. Ajoimme aluksi putouksen ohi, mutta tulimme kuitenkin toisiin ajatuksiin ja käännyimme takaisin pienen mietinnän jälkeen, tänne saakka kun olemme kerran tulleet. Tieltä katsottuna putous tuntui olevan kovinkin lähellä, pienen pellon ja metsä kaistaleen takana. Pohdimme hetkosen viitsimmekö hypätä matalan aidan yli pellolle ja aikamme arvottuamme lähdimme Markon kanssa juoksemaan pellon reunaa pitkin kohti putousta. Putous oli selkeästi yksityisen mailla ja paikallinen viljeliä otti putouksesta vettä viljelmilleen. Aivan putouksen alle ei täällä päässyt, ellei olisi halunnut uimaan putouksen silmään jäätävään veteen, joten jäimme turvallisen matkan päähän ihailemaan putouksen pauhua ja sieltä tihkuvaa vettä. Reissulupaus putouksen alla käymisestä jäi siis vielä odottamaan sopivaa paikkaa.

Vesiputouksen ratsastaja

Toni oli valinnut majapaikaksemme osuvasti Vassbakken Kro & Camping leirintäaleen jonka valttikorttina oli vesiputousnäköala. Leirintäalueen toisella puolella tietä näkyikin luvattu vesiputous ja ihailimme auringon luomaa sateenkaarta alhaalta katsellen. Ainut miinus oli jonkin sortin puhveliaitaus meidän ja sateenkaaren pään välissä. Isoja perkeleitä mitä sitten olivatkaan, olivat onneksi syömässä aitauksen toisella puollella kuitenkin. Pienen hetken asiaa pohdittuamme emme antaneet moisen sivuseikan häiritä ja taas hypättiin aidan yli. Tällä kertaa Toni oli etunenässä menossa putousta kohden. Päkäpäiden lantakasoja väistellen pääsimme portaille jotka veivät ylös putouksen matalimmalle portaalle ja siitä vielä kiviä pitkin nousten korkeammalle tasanteelle josta aukesi loistava näkymä alas leirintäalueelle. Putouksen pauhua ei osaa kuvitella ennen kuin seisoo sen juurella jäätävästä tihkusta kastuen. Toni ja Marko menivät ensimmäisenä suoraan putouksen alle huutamaan norjalaisia voimalauseita ja minä ajattelin passata tuon huvin. Kettuilusta ei olisi kuitenkaan tullut loppua jos olisin jättänyt tämän väliin, joten jääsateen alle kävi minunkin tieni. Muistan lapsena isän kanssa Pohjois-Norjassa kiertelyn lomassa vuoristopurossa kastauduttuani, että vuorilta sulava virtaava vesi on kylmää. Tämä pitää edelleen paikkansa. Suoraan niskaan kaadettuna vielä enemmän näköjään. Onneksi näin kuitenkin, koska tämän väliin jättäminen olisi nakertanut ankarasti Jotunheimin maisemat taakse jätettyämme.

Putoukselta päästyämme kävimme vaihtamassa kuivaa ylle ja lähdimme ajelemaan lähiseutua tutuksi. Markus sai jälleen nojailla takapenkillä sisäänpäin ja me muut koetimme ihailla maisemia parhaamme mukaan. Pari sydämmen lyntiä jäi itselläkin väliin Tonin kurvaillessa kapeita vuoristoteitä. Tarpeeksi ylös noustuamme pääsimme jäätiköiden pariin ja nakkasimme pari olutta viilentymään kirkkaan siniseen sulaan silmään jään keskellä. Marko uhrautui hetken kuluttua reisiä myöten jääveteen samaisia tölkkejä noutamaan. Olut maistui kyllä erityisen hyvälle karuissa vuoristomaisemissa jäätikön viilentäminä ja auringon hipiää lämmittäessä. Harvoin sitä kuitenkin jäätiköllä shortseissa olutta pääsee nauttimaan. Kävimme tutustumassa vielä pariin matkan varrelle sattuneeseen pienempään vesiputuoukseen, mutta ne eivät kyllä lyöneet vertoja leirintäalueen vieressä valloitettuun jättiläiseen.
Leirintäalueelle takaisin päästyämme aurinko porotti täydeltä taivaalta ja ilma ei olisi voinut olla parempi pienelle kastautumiselle vieressä virtaavassa turkoosin kirkkaassa vuoristojoessa. Löysimmekin sopivan rauhallisen paikan joesta ja pitkän hetken rohkeutta keräten kävimme uimassa kirkkaassa, mutta jäätävässä vedessä. Ensikosketus oli lähinnä kuin pikku tikareita olisi löyty joka puolelle kehoa, mutta nopeasti nautinto valtasi kehon ja joessa oli mukava käydä ottamassa muutama veto pariin otteeseen. Ihmiset lähimmissä mökeissä katselivat mitä hullut suomalaiset tällä kertaa tekevät ja eivät kuin pyöritelleet päätään pulikointiamme seuratessa. Loppuiltaa olikin mukava istua pihalla korttia löyden ja seuraavan päivän Galdhöpiggenin valloitusta miettien.

Norjan kauneudella ei ole rajaa

Norjassa kannattaa muistaa, että etäisyydet eivät vielä kerro paljoa matkan pituudesta. 300 km siirtymiseen voi helposti mennä - tuntia, ehkä enemmänkin, joko vuonoja pitkin ajellessa tai vuorille kapeita ja jyrkkiä teitä autolla kiivetessä, mutta kaikki on sen väärtiä. Sanon sen jälleen; Norja on maailman kaunein maa. Mikään ei vedä vertoja sateenkaaren alla mahtavia maisemia katsellen, vaikka samalla tulisikin jäätävää vettä kymmenien metrien korkeudesta niskaan.